Kokemuksia ensimmäisestä cosplay-kilpailusta

Animecon tuli ja meni aikoja sitten, mutta nyt vasta sain tänne aikaiseksi kirjoittaa siitä. Jotain merkittävää nimittäin tapahtui ja se oli elämäni ensimmäinen cosplay-kilpailu!

Osallistuin kisaan Winx Clubin Daphnena. Yllättävän moni tunnisti hahmon ja sain aljon jutella uusien tuttavuuksienkin kanssa tästä nostalgisesta sarjasta (vaikken lapsena ollut ihmeempi Winx Club fani, niin omalla tavallaan pidin sarjasta paljon). Kovin moni ei kuitenkaan muistanut Daphnea, kun kerroin cossaavani Winx Clubista. Sain kysymyksiä siitä, oliko Daphne joku myöhempien tuotantokausien hahmo, vaikka hän oli mukana jo ensimmäisessä.

(C) Santtu Pajukanta

Aluksi kuukautta, paria ennen kilpailua piti hoitaa osallistuminen, lähettää referenssikuvat hahmosta, vastata lomakkeeseen, jossa kyseltiin hahmosta, asun teosta, cossaajasta itsestään ja lähetin valitsemani lavalletulomusiikin (onko tämä edes yhdyssana?). Asun teon aloitin vasta paria viikkoa ennen tapahtumaa. Olin sitä ennen kuitenkin tehnyt prototyypin mekon hameosasta, jotta tiesin, toimivatko suunnittelemani kaavat. Halusin mahdollisimman vähän saumoja mekkoon.

Aluksi olin ajatellut tehdä naamion ja muut päähärpäkkeet worblasta, mutten ole aikaisemmin käsitellyt worblaa, jolloin sen käyttö tuntui liian epävarmalta. Onneksi Tampereen Harrasteesta löytyi todella vahvaa pahvia (tarvitsin kunnon sakset saadakseni sitä leikattua). Takaraivossa olevan härpäkkeen kiinnityksen keksiminen oli hankalaa. En halunnut jättää sen takaosaan mitään näkyvää. Lopulta liimasin siihen kolme nauhan pätkää kärjistä. Pujotin pinnejä nauhojen kautta peruukin verkkoon. Viritelmä toimi, vaikka sitä korjasinkin pariin otteeseen tapahtumassa. Naamion puolestaan liimasin otsaani ja nenääni, kun en muutakaan keksinyt. Helmaan tein nauhakujan, johon pujotin rautalankaa. Alkuperäinen ideani laittaa riligine-nauhaa ei valitettavasti toiminut.

Kävellessäni tapahtumapaikalle ja Paviljonkia ympäri (kun en löytänyt heti oikeaa ovea), päässä soi tiputanssi. Kipitin asussa kuin ankka, sillä vartalonmyötäinen mekko piti polvet yhdessä xD
(C) Santtu Pajukanta

Raahauduin tapahtumapaikalle aikaisin aamulla, sillä tuomarointi oli ennen kuin ovet edes aukesivat kävijöille. Cosplay-mammat olivat kaikki pistäneet päähänsä pupunkorvat, joista heidät tunnisti helposti. Ei tarvinnut arvailla tai huonomuistisena muistella, ketkä olivatkaan cosplay-mammoja. Sain kisanumeron ja menin pukuhuoneeseen laittamaan loput asusteeni päälle.

Cosplay-mammat olivat ihania. Heiltä sai apua pieniinkin asioihin. He auttoivat minua kulkemaan hankalan helmani kanssa ja nostivat sen reunan minulle kannettavaksi, kun pyysin. Olisin saanut peruukinharjausapuakin, jos olisin tarvinnut.

(C) Santtu Pajukanta

Tämän jälkeen vuorossa oli tuomarointi. Jokainen kisaaja meni omalla vuorollaan pieneen huoneeseen, jossa odotti kolme tuomaria, jotka arvioivat kisa-asun. Olin pelännyt, että saan ikävää kommentointia asustani kuten siitä, ettei saumat ole huolella tehdyt, piilovetoketju pilkottaa, helman liitoskohdassa on vekki. Pelkäsin tuomarointia todella ja tärisin odotellessani omaa vuoroani.

Yllätyin positiivisesti, kun yksi tuomareista ihasteli hahmovalintaani ja keksimääni kiinnitystä takaraivossa olevaan härpäkkeeseen. Kaksi muuta olivat hiljaa ja tekivät merkintöjä papereihinsa, joissa oli lähettämäni referenssikuvat tulostettuina. Tuomarit tarkastelivat asua ja kyselivät materiaaleista, joita olin käyttänyt ja miten jotkut asiat olin toteuttanut.

Tuomaroinnin jälkeen sain olla vapaalla jalalla ennen kisoja. Kuvauspalvelun auettua kävin kuvauttamassa asuni kuten kilpailijoita oli pyydetty. Helmani päälle astuttiin useita kertoja, mutta vain yksi pyysi anteeksi (tämä on kuulemma tuttua melkein kaikille laahuksen kanssa kulkevalle cosplayaajalle).

Yhteiskuva kisaajista 

(C) Sami Räbinä

Ennen kisoja käytiin katsomassa lavaa ja minne kisassa kuului asettua, kun meni lavalle poseeraamaan. Kauhistuin huomatessani, että koko lava oli päällystetty karhealla matolla. Joka suunnasta maata laahaava helmani ei liukunut kävellessä kuten sileällä lattialla. Yritin opetella kävelemään karhealla matolla sen pienen hetken, mitä annettiin aikaa. Aloin mennä paniikkiin pelätessäni, mitä lavalla voisi käydä.

...ja kuinkas siinä lopulta kävikään. Kuten olin pelännytkin, helmani jäi karheaan pintaan, kompuroin siihen ja rautalanka helmassa meni kummalliseen asentoon. Se oli kauheaa. Katsoin hädissäni lavan takana odottelevaa cosplay-mammaa ja hän urheasti juoksi lavalle korjaamaan helmani kuntoon. Ilman häntä en olisi selvinnyt tilanteesta. Olin kuitenkin sen verran paniikissa tapahtuneesta, etten muistanut, mitä minun piti lavalla tehdä. Sain kaksi poseerausta hoidettua ja jäin täristen odottamaan, että juontaja sai selostuksensa loppuun ja pääsisin lähtemään. Poistuessani helmani meni taas huonosti, mutten antanut sen häiritä. Halusin mahdollisimman pian lavalta ennen kuin alkaisin itkeä. Ja itkuhan siinä tuli. Kovasti jännittämäni kokemus oli päätynyt ikävästi.

Sami Räbinä onnistui nappaamaan kuvan juuri ennen kompurointia. Helma oli mennyt jo osittain rullalle.

Kanssakisaajat näkivät minut itkemässä ja tulivat lohduttamaan. Yksi cosplay-mammoista kävi hakemassa minulle nenäliinan. Kaikki olivat mukavia. Olo helpottui ajan kanssa ja minua lohdutettiin sillä, etten ainakaan kaatunut kompuroidessani. Yhteiskuvaan lavalle mennessä kannoin helmaani sen reunasta vältääkseni saman tapauksen.

Cosplay-mamma sai helman melko hyvin korjatuksi (kuva ilmeisesti siitä hetkestä, kun jäädyin lavalla).
(C) Sami Räbinä

Voittoa ei tullut enkä sitä ollut mennyt edes tavoittelemaan. Asuni oli tietyiltä osin epäonnistunut ja voittoa tavoitellessa olisin valinnut asun lähempää omaa vahvuusaluettani. Minulle oli kuitenkin henkilökohtainen voitto se, että pääsin lavalle (vaikka se lopulta ikävä kokemus olikin). Olen monet kisat peruuttanut paniikin vuoksi, mutta nyt lopulta pääsin kilpailemaan. Tästä on hyvä jatkaa. Aion mennä joskus toistekin kisaamaan ja ensi kerralla panostan asuun paremmin. Ainakin olen nyt kokemusta rikkaampi!